Olin laskettelureissulla Himoksella ja kaaduin viimeisenä aamuna. Pannutin. Heitin kunnon rönät. Mitä näitä nyt on. Kännissä? En. Rinteessä? En, vaan lomamökin rappusissa matkalla aamiaiselle. Katu-uskottavaa? Noup. Astuin ohi viimeisen portaan ja kaaduin sen verran pahasti oikean jalkani päälle, että lääkäri totesi myöhemmin lakonisesti röntgenkuvia katsoessaan; ”Murtunut on”.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Nopeassa tahdissa menemään ja kulkemaan tottuneelle viikonkin mittainen sairasloma on suht raskas pähkinä järsittäväksi. Varsinkin kun kainalossa on lisäksi se tieto, että kintun lopullinen parantuminen veisi lukuisia samanmoisia ajanjaksoja lisää. Hyvästi salitreeni! Hyvästi maaliskuun kyykkyhaaste! Hyvästi kesäkunto 2014! Voinen saman tien mussuttaa levyllisen Fazerin sinistä.
Jalkasäryn myötä syntynyt kulkuongelma lisäksi rajasi sairasloman aikaiset aktiviteetit tiukasti omalle kotisohvalle. Jalan kanssa saattoi kurkotella ehkä kaukosäätimeen, enkä toisinaan Burana-pakettiin, joskus tietysti piti pakosta raahautua ähisten vessaan. Hidasta. Vaikeata. Parin könyämisen jälkeen myös tajusin, että vessaan piti oikeasti lähteä puolta aiemmin kuin normaalisti, siis jos meinaa ehtiä ilman paniikkia. Kaikki ajatukset niitä mummuja ja vaareja kohtaan, joilta se ei enää koskaan onnistu.
Harvoin, jos koskaan on tullut vastaan tilanteita, jolloin pysähtyminen on pakollista. Viikon aikana en lukenut yhtään työsähköpostia, en soittanut yhtään työpuhelua, en käynyt yhdessäkään palaverissa, en siivonnut, en käynyt kaupassa, en käynyt kuntosalilla, en tehnyt yhtään mitään ylimääräistä. Kokonaisuutena en käyttänyt aikaani juuri mihinkään niistä asioista, joihin sekunnit, minuutit ja tunnit suurimmaksi osaksi normaaliviikolla kuluvat. Tilanne, jossa en itse päässytkään ensimmäisenä vaikuttamaan omaan ajankäyttööni, oli uusi ja outo.
Sohvalla maatessa ja kinttua lepuuttaessa tiesin, että viikon aikana tekemättä jääneet työt kasaantuisivat seuraavalle viikolle. Teki mieli ärsyyntyä, harmistua, ahdistua ja päästellä ärräpäitä. Ehkä pari pääsikin. Sitten aloin kuitenkin onneksi ajatella, että onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi pystyisin palaamaan töihin ensi viikolla ja ehkä lenkkipolullekin jo kuukauden kuluttua. Ehkä osaisin arvostaa tekemistäni ja pystymistäni eri tavoin jatkossa, kun en hetkeen ole voinut tehdä mitään. Ehkä jatkossa osaisin käyttää kulloinkin tarjolla olevan ajan paremmin hyödyksi.
Nyt kun olen jo päässyt hitaasti paranevasta murtumasta huolimatta takaisin töihin, yritän muistaa viikon takaiset ylevät ajatukseni. Yritän hidastaa menoa. Ja jos vauhti uhkaa yltyä, tuntuva vihlaisu kintussa vielä toistaiseksi muistuttaa; jos kulkee hitaammin, kiire jää pakostakin.
<3 Laaban
