Olin kesällä 2007 ensimmäisessä alani kesätyössä paikallislehden kesätoimittajana. Menin tekemään juttua jostakin EU-rahoitteisesta metsäprojektista jonnekin Satakunnan laitamille. Metsänomistaja oli vanhempi mies työhaalareissa. Paikalla oli lisäkseni kaksi miestoimittajaa ja vanhempi naistoimittaja. Jossakin vaiheessa tuli puheeksi, että olen kesätöissä. Tähän haalaripaappa tokaisi, että no kyllä täältä saa tuon näköiset toimittajat useamminkin tulla juttua tekemään. En pahastunut. Hän tarkoitti sen hyvällä. Tosin hän huuhteli samalla pöntön sillä ainoalla piskuisella uskottavuuden rippeelläni.
Nykyisinkin vastaaviin tilanteisiin joutuu aina välillä. Viimeksi, kun olin lähdössä kouluttamaan keski-suomeen, pomoni tokaisi, että siellä on sitten sellaisia viisikymppisiä miehiä, ja voi olla, etteivät he ota sinua vakavasti. Jaa. No olipas hiton hyvät lähtökohdat.
Pointtina tässä, että tytöttelyä aina välillä kuulee. Okei, joo.
Mutta koska se loppuu? Parin kuukauden kuluttua synttärikynttilöitä täytyy puhkua kakusta kuitenkin jo 30 kappaletta.
Minä olen käynyt peruskoulun ja lukion. Olen nähnyt vaivaa päästäkseni opiskelemaan rakastamaani alaa. Olen osallistunut lukuisiin opiskeluaikaisiin projekteihin, ylimääräisiinkin, koska olen uskonut, että vaivannäkö kannattaa. Olen uhrannut loputtomasti tunteja ja kokonaisia päiviä pänttäämällä tentteihin. Hankin itselleni vaihto-opiskelupaikan ja kaksi harjoittelupaikkaa (toisen ulkomailta), koska uskoin, että monipuolisuus ja ulkomaan kokemus näyttäisi hyvältä cv:ssä ja toisi minulle ammatillista arvostusta. Hankin itselleni alan kesätöitä. Hankin itselleni juttukeikkoja freekkuna. Ainakin yritin saada aikaan parhaan mahdollisen opinnäytetyön. Valmistuessani lopputodistuksessa seisoi 30 ylimääräistä opintopistettä. Se on puoli vuotta työtä.
Päästessäni hieman ennen valmistumistani radiolle avustajaksi, otin vastaan kaikki mahdolliset työvuorot mitä sain, ne surkeatkin. Tein kaikki ne haastattelut, joita muut eivät halunneet. Ensimmäisenä kesänä tein kuusi viikkoa putkeen kuusipäiväistä viikkoa eli olin töissä joka ikinen lauantai. Olin ihan poikki. Silti kannatti, koska etenin. Sain enemmän vuoroja ja lottovoitto oli, kun minut vakinaistettiin. Pääsin tuottajaksi. Tein yhä enemmän töitä ja ylitöitä. Panostin vapaalla sen miettimiseen, miten toimintaa kehitettäisiin. Yhä nykyisinkin koen, että työmoraalini on ainakin useimpina päivinä korkein mahdollinen. Olen ylpeä työstäni, osaamisestani ja halustani kehittyä edelleen. Olen ylpeä kaikesta saavuttamastani.
Ja silti. Argh.
Minä EN nähnyt kaikkea tätä vaivaa siksi, että vielä tässä vaiheessa minulle lähetettäisiin sähköposti, joka päättyy lauseeseen; pistäpäs Laura töpinäksi.
<3Laaban